Agitaatioposliinin viisi kuukautta on hurahtanut vauhdilla. Nyt on menossa viimeinen aukioloviikko, joten jos et ole näyttelyä nähnyt, pistäpä töpinäksi. Jos kävit näyttelyssä jo kesällä, kannattaa tulla uudestaan. Tarjolla on uutta nähtävää. Elokuun lopussa esille laitettiin uusi sarja ennen näkemättömiä koristemaalausluonnoksia ja grafiikoita, kun näyttelyn aloittanut grafiikkasarja suunnitelman mukaan siirrettiin varastoon lepäämään.
© Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto
Tänään Vapriikin posliiniporukka on uupunutta, mutta melkoisen tyytyväistä. Eilinen tiedotustilaisuus meni hyvin, mukavasti väkeä. Puheenvuoroni valmistelu jäi tipalle, tulin kirjoittamaan sitä aamulla klo 6.30, kun edellisenä päivänä en kerta kaikkiaan ehtinyt. Kaikenlaista sälää ja sen selvittelyä riitti iltamyöhälle. Pääsimme Maikkarin uutisiin. Tuntui mukavalta, vaikka itsensä katseleminen telkkarista on jokseenkin outoa. Aamiaispöydässä oli mukava surffailla netissä ja selvitellä muuta tiedotuksen satoa.
© Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto
Nyt se tuli, näyttelykirja. On sitä odotettu kuin kuuta nousevaa. Ja tehty kuin Iisakin kirkkoa. Vähän jännitimme, että ehtiikö painosta ulos torstain tiedotustilaisuuteen ja samana iltana vietettäviin avajaisiin. Hienostihan tuo ehti, tuli jo eilen. Aina uunituoreen painotuotteen avaa hieman pelonsekaisin tuntein, mutta nyt päällimmäinen tunne oli pelon sijasta riemu: tämä onnistui!
© Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto
Näyttelynpystytyksen viimeiset päivät ovat pitkiä ja joskus raskaitakin. Työtä etenee projektin ehdoilla eikä aina voida katsoa kelloa. Kun me maisterit, konservaattorit ja muut rakentajat olemme saaneet hommamme hoidettua, valaistussuunnittelijan suurin puserrus vasta alkaa.
Näyttelynpystytysporukkamme alkaa vähitellen löytää sopivan työrytmin ja kommunikointitavat. Ensimmäiset päivät ovat vähän kissa ja hiiri -leikkiä, työtapoja ja näkemyksiä sovitellaan yhteen. Vaikka jo tunnemmekin toisiamme, täytyy monessa asiassa vielä edetä tunnustellen ja miten venäläinen kolleega eri asioihin reagoi. Erilaiset museo- ja työskentelytraditiot lyövät helposti toisiaan korville. Meillä konservaattori poraa ja kantaa siinä missä miespuolinen museomestarikin, naapurissa se ei ole tapana. Yhteisen kielen puuttuminen on myös pieni pulma: venäläiset puhuvat auttavasti englantia tai saksaa, minun venäjänkieleni on niin ja näin.
Luokaamme uusi maailma! -näyttelyn rakentamista. © Vapriikin kuva-arkisto
Pietarista agitaatioposliinit saapuivat kuriirin saattamina viime perjantaina. Kaikki hyvin, mitä nyt olivat joutuneet odottelemaan Venäjän ja Suomen rajalla syystä tai toisesta kuusi tuntia. Kärsimyksestä kuultuani huokasin helpotuksesta, etten itse ollut kyydissä kuriirina. Kuljetusauton ratin takaa pomppasi tuttu kuski, Sergei, joka on ajanut Pietarista meille näyttelykuormia aikaisemminkin, muun muassa supersuositun Samurain. Hyvä enne, toivottavasti tästäkin näyttelystä tulee yhtä pidetty. Oli oikein mukavaa rupatella ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa.
Luokaamme uusi maailma! -näyttelyn rakentamista. © Vapriikin kuva-arkisto
Tätä kirjoitellessani pietarilaiset kolleegani valvovat silmä kovana Vapriikkiin näytteille tulevan agitaatioposliini pakkaamista, esine esineeltä, tarkan suunnitelman mukaan. Itse he eivät toki sitä tee, se on ammattipakkaajien työtä. Isoissa museoissa on näet tällainenkin ammattiryhmä.
Luokaamme uusi maailma! -näyttelyn rakentamista. © Vapriikin kuva-arkisto
Kyllä vain. Uskallan panna vaikka pääni pantiksi. No, tai jos ei sinulla, niin lapsuudenkodistasi varmasti löytyy. Nyttemmin ne tosin voivat lymytä jossain kaapin nurkassa, kun ne aikaisemmin olivat paraatipaikalla kirjahyllyssä tai piirongin päällä. Puhun nyt siis niistä 70-luvun Leningradin tuliaisista, suolakoista, pysteistä, kannuista, kipoista ja kupeista, joita ostettiin pilvin pimein Berjoška-kaupoista niillä runsailla ruplilla, joita oli saatu sukkahousuja, muovikasseja ja purukumia paikallisten kanssa trokaamalla. Lämpimästi suosittelen kaivamaan ne nyt esille ja tarkastelemaan niitä hieman uudessa valossa.
Tuleehan näitä seurailtua, siis blogeja. Itse en moista arvannut vielä kirjoittavani, vaan toisinpa kävi. Ainoat päätökset, joita en elämässäni vielä ole joutunut pyörtämään, ovat lottoaminen ja juokseminen. Ne molemmat lopetin jo 1970-luvulla.
Pietari on aina ollut äärettömän kiehtova kaupunki. Riippumatta siitä, kuka suurta Venäjänmaata on kulloinkin hallinnut. Ihan venäläinen kaupunki se ei ole. Keisarin kaupunkina se oli eurooppalainen ja kansainvälinen. Eihän venäläinen yläluokka aikanaan edes puhunut venäjää ja keisarilliset puolisotkin haettiin Saksasta, Euroopan prinsessavarastosta.